Vantaan kaupunki Arkkitehtuuripoliittinen ohjelmatyo

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Kirkonkyläläisen Vantaa: töissä ja kotona kivikirkon kupeessa





























Karoliina Junno-Huikari työskentelee Vantaan kaupunginmuseon tutkijana Kirkonkylä-projektissa sekä Vantaa-seuran toiminnanjohtajana. Hän asuu perheineen Kirkonkylässä, Nyknapaksen talossa. Elämä on parasta itse tehtynä, uskoo aktiivinen martta ja kertoo nauttivansa kaikenlaisesta käsillä tekemisestä puutarhanhoidosta perinnerakentamiseen. (Kuva: Iiris Huikari)

Elämäni on yhtä Kirkonkylää. Kotona, töissä ja vapaa-ajalla. Ja juuri niin haluan sen olevan.






























Tästä elämä Kirkonkylällä alkoi. Unelmien koti ja ikuisuusprojekti ostohetkellä.

Ostimme kuusi vuotta sitten Helsingin pitäjän kirkonkylästä talon, jossa vesi kulki sisään ja ulos vain sangolla kantamalla. Sähköt toimivat miten sattuu, suuren talon tulisijat eivät ollenkaan. Pihalla kasvoi juhannusruusujen sijaan nokkosta ja ohdaketta. Taloa kutsuttiin naapurustossa kummitustaloksi. Muut pitivät meitä hulluina. Niin me olimmekin - hulluina ilosta. Saimme jotain, josta olimme aina haaveilleet: vanhan talon ja vielä viehättävän, historiaa henkivän kylän kaupan päälle.
























Nyknapaksen kunnostuksessa oli tärkeää saada talon tulisijat toimiviksi. Talvisin leivinuuni ja pönttöuunit lämpiävät päivittäin. Kuva: Raisa Rautiainen-Laakso

Viime vuodet ovat olleet, kuten arvata saattaa,  yhtä sirkkelin vonguntaa, pellavaöljymaalin tuoksua, ikkunakitin tahmeutta ja vanhan talon tavoille opettelua. Ne ovat olleet myös tulen rätinää pesissä hämärinä talvipäivinä, leivinuunissa kypsyvän ruisleivän tuoksua, pihaleikeistä punaisia poskia ja iltakävelyitä hiljentyneellä Kyläraitilla.

Olemme kotiutuneet kylään, juurtuneet tänne vanhojen, ruotsia keskenään puhuvien sukujen lomaan. Meidät on toivotettu tervetulleiksi ja hiljalleen me alkujaan pohjanmaalaiset uskallamme ajatella itseämme "oikeina kirkonkyläläisinä". Vielä muutama vuosikymmen, niin olemme sitä ehkä muidenkin silmissä!
 










































Nyknapaksessa eletään lapsiperheen arkea iäti jatkuvien kunnostusprojektien keskellä. Tulevana kesänä kuistin ikkunat saavat uudet kitit ja maalipinnan. Kuva: Karoliina Junno-Huikari




Juurtumisessa on auttanut kiinnostus Kirkonkylää ja sen menneisyyttä kohtaan. Alusta asti pyrimme selvittämään kotimme, Nyknapaksen, vaiheita. Jututimme kyläläisiä ja pengoimme vanhoja lehtileikkeitä ja museon arkistoja. Matkan varrella on muun muassa selvinnyt, että talo, joka myytiin meille 1899 rakennettuna, onkin reilut sata vuotta vanhempi. Viime kesänä hirsistä nimittäin kairattiin dendrokronologiset näytteet ja selvisi, että talomme hirret on kaadettu 1780 tai 1781. Tällä hetkellä heitteille jätetty kummitustalomme on siten yllättäen tutkitusti kylän vanhin talo. Se tuntuu hienolta ja antaa uutta intoa huolehtia siitä, että Nyknapas seisoo Kirkkotien varrella vielä seuraavatkin vuosisadat.

Hirsien tutkiminen oli mahdollista Vantaan kaupunginmuseon Kirkonkylä-projektin ansiosta. Sekin liittyy siihen, miksi elämäni on yhtä Kirkonkylää. Työskentelen nimittäin kyseisessä projektissa tutkijana. Viime syksynä ilmestyi projektin puitteissa jo lähes loppuunmyyty lastenkirja Kylä josta löytyi aarre. Tänä kesänä ilmestyy historiikki, johon on kerätty kymmenien haastattelujen, satojen vanhojen valokuvien, arkistotietojen ja arkeologisten kaivausten perusteella uutta tietoa kylästä ja kyläläisten elämästä.







































Kylä josta löytyi aarre ilmestyi syksyllä 2014 Vantaan kaupunginmuseon Kirkonkylä-projektin julkaisuna. Kuvassa kirjoittajat Riina Koivisto ja Karoliina Junno-Huikari. Taustalla projektipäällikkö Andreas Koivisto. Kuva: Pekka J. Heiskanen, Vantaan kaupunginmuseo.


Erityishuomion kohteena on ollut arki, naisten ja lasten elämä. Pönäkkää tietoa suurmiehistä historiikista on turha hakea. Kerromme sen sijaan, miten valmistuu aito kirkonkyläläinen läskisoosi. Kerromme kylän puutarhoista, lasten leikeistä, pyykkipäivistä ja nimipäiväjuhlista. Kerromme kylän murroksesta, valtaväylien rakentamisesta kylän läpi ja kokonaisten maatilojen jäämisestä tietyömaiden alle.

Projektiin liittyy myös nettinäyttely, jonka kautta Kirkonkylään, sen historiaan ja tapahtumiin, on helppo tutustua. Niitä tapahtumia kylällä riittää, varsinkin kesäisin. Ja jälleen kerran, elämäni on yhtä Kirkonkylää, koska toimin nykyisin myös toiminnanjohtajana Vantaa-Seurassa, joka järjestää  tunnelmallisia yhteislauluiltoja Kirkonkylän vanhalla myllyllä sekä erilaisia kylän historiaa esitteleviä opastettuja kiertokävelyitä.

























Kirkonkylässä on koettavaa kaikenikäisille. Lasten "Aikamatka keskiaikaan" kerää vuodesta toiseen innostuneen joukon osallistujia. Kuva: Andreas Koivisto

Toivotan siis sinutkin tervetulleeksi Kirkonkylään. Jo pieni hengähdys historiallisessa miljöössä, kivikirkon kupeessa syreenien tuoksusta nauttien tekee hyvää, antaa hartioiden laskeutua alas kuin huomaamatta. Kylän läpi kiiruhdetaan usein läheisiin kauppakeskuksiin. Toivon sinun saavan irti enemmän: aavistuksen päivistä, jolloin ostoksille ja tavarataivaan äärelle ei ollut niin kiire.

Ajattomasta tunnelmastaan huolimatta Kirkonkylä ei ole kuitenkaan museo, vaan vireä, elävä ja yhteisöllinen paikka elää. Me kirkonkyläläiset teemme kovasti töitä, että vanhat talot ja pihapiirit säilyisivät myös tuleville sukupolville. Tunnemme kylän arvon, tunnemme vastuumme.

Siinä Kirkonkylän viehätys elinympäristönä kenties piileekin. Saan itse vaikuttaa asioihin, joita pidän tärkeinä ja voin tehdä sen konkreettisesti, omien käsieni voimalla, tiedoillani ja taidoillani. Saan olla osa historian ketjua kittaamalla ikkunan, oikaisemalla saderännin, keräämällä ja välittämällä tietoa kylän elämästä ennen ja nyt. Elämäni on yhtä Kirkonkylää, koska tämä monien asioiden päällekkäinen kudos ei ole vain koti tai työ tai harrastus vaan kokonaisvaltainen elämäntapa, rakas ja välillä raskas sellainen.