Riitta Ollila on entinen Vantaan kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja ja aktiivinen jokapaikanhöylä.
Olen vantaalainen, en tikkurilalainen, korsolainen enkä kivistöläinen. Joskus ihan itsekin ihmettelen, miten niin on päässyt käymään tässä perinteisessä kyläpäällikkökaupungissa. Ehkä vastaus löytyy siitä, että työni on pääosin löytynyt Vantaan ulkopuolelta. Kauempaa katsoen on helpompi ymmärtää kokonaisuuksia eikä tuijotella reviirirajoihin.
Olen asunut Vantaalla melko
tasan 57 vuotta, mutta en ole syntyperäinen vantaalainen. Karjalainen
evakkoperheemme asettui monen eri asuinpaikan kautta Hiekkaharjuun lähelle
urheilukenttää. Oli turvallista löytää samat naapurit vuodesta toiseen, käydä
koulua naapurin lasten kanssa, osata kulkea samoja polkuja kirjastoon, löytää
talviset kansanhiihtoladut omilta nurkilta. Silloisen Helsingin maalaiskunnan
kasvu näkyi aina uusina luokkakavereina ja ympäristön muutoksina. Entisten
marjastuspaikkojen kohdalle rakennettiin Koivukylä ja Havukoski, isä oli
rakentamassa Myyrmäkeä ja Louhelaa. Kasvu,
rakentaminen, muutos olivat ja ovat osa vantaalaista elämää. Ilman niitä
maailma tuntuisi pysähtyneeltä ja rajatulta.
Vantaan elävyys ja
mielenkiintoisuus johtuu varmaankin osaltaan sen rosoisuudesta. Pitkä
agraarinen historia, suuret lähiöt, ei aina niin silmiä hivelevä arkkitehtuuri,
monet (uhka)rohkeat suunnittelulliset ratkaisut niin yksittäisissä
rakennuksissa kuin alueiden suunnittelussa ovat luoneet meille kaupunkia, joka
kehittyy ja muuntuu koko ajan.
Vantaa on aina ollut matkan varrella. Kuninkaan tie halkoi aikoinaan
aluettamme lännestä itään, rautatie on jakanut aluettamme yli 150 vuotta
etelästä pohjoiseen. Samoja väyliä ja niiden seuraajia matkustetaan edelleen, mikä
kertoo maankäyttöön liittyvien ratkaisujen pitkäaikaisuudesta ja niiden
luomista mahdollisuuksista. Rautatie mahdollisti nykyisen Tikkurilan
kehityksen, ja vasta 60-vuotias lentokenttä Aviapoliksen ja Keski-Vantaan
rakentumisen. Kehärata luo omat mahdollisuutensa, jotka toteutuvat vasta ensi
vuosikymmenellä.
Vantaalaisena odotan
suunnittelijoilta ja päättäjiltä katsomista tarpeeksi kauas. Kuinka me
ikääntyvät ja toisaalta tulevat sukupolvet löydämme kotimme täältä, kuinka
pääsemme paikasta toiseen, kuinka löydämme palvelut. Kaiken ei nykymaailmassa
tarvitse olla nurkan takana, mutta saavuttaa ne täytyy. Onko asunto tai
palvelut punaisessa puutalossa vai sinisessä kivitalossa, on asukkaan kannalta
sittenkin toisarvoinen seikka.
Mun Vantaa on rakas paikka,
jossa on helppo olla oma itsensä; se on kursailematon ihmisten elinympäristö,
jota voi arvostella ja kritisoida, mutta myös kiittää ja pitää huolta. Se on
koti.
