Sampo
Vallius nauttii sosiaalisen asuntokannan kehittämisen lisäksi luonnossa
liikkumisesta, puhuttelevasta arkkitehtuurista ja viimeisimpänä innostuksenaan
radioamatööritoiminnasta.
Tiedäthän sen tunteen, kun menet Suomessa lähes mihin
tahansa kaupunkiin, ja jotenkin kaikki näyttää niin tutulta? Aivan kuin olisit
käynyt täällä ennenkin – ja siis kuitenkaan oikeasti et ole. Ainakin minusta
tuntuu usein siltä, koska siinä määrin samalta meidän rakennuskantamme näyttää,
paikkakunnasta riippumatta.
Tähän on monia syitä. Tärkeimpinä mainittakoon, että
rakennuskantamme on verrattain nuorta, se on rakennettu pitkälti samaan aikaan,
eli 60–70 -luvun kaupungistumisaallon tuoksinoissa ja vieläpä samojen
rakennusliikkeiden toimesta. Tähän kun lisätään vielä se, että sodan jälkeisenä
ajanjaksona kaupunkiympäristöt on suunniteltu lähes pelkästään autojen
ehdoilla, saadaan aikaan melkoisen tasapaksu ja mauttoman harmaa keitos, jolla
meidät ja sielunmaisemamme on kyllästetty. Ulkomaan matkoilla sitten voimme
hämmästellä elävää kaupunkikulttuuria vuosisatoja vanhoissa miljöissä ja
ihmetellä, mikä meillä estää saman.
Kaupunkiahdistuksen aiheuttajiin voi vielä lisätä arkkitehtuurikentässämme
alati vallitsevan monokulttuurisen koodin, joka tarkoittaa, ettei ilmeisesti
näin pieneen maahan mahdu koskaan yhtä tyylisuuntausta enempää kerrallaan. Kun
joku keksii hienon jutun, sitä toistetaan kyllästymiseen asti, ja muut copy-pasteavat
– anteeksi! – saavat vaikutteita siitä. Parvekekaiteiden yhtenäistyyli,
ikkuna-aukkoja yhdistävät värikentät ja viimeisimpänä hassunhauska leikkisyys ikkuna-aukotuksessa…
nämä on niin nähty!
Itse asun Helsingissä, mutta kuitenkin ihan lähellä Vantaan
rajaa. Seurailen päivittäin Tikkurilan uuden kauppakeskuksen työmaata sekä monta
kertaa viikossa ihmettelen lukuisia täydennysrakentamistyömaita pitkin
eteläistä Vantaata. Oman harrastuneisuuden ja ihan virkanikin puolesta, olen
tottunut arvioimaan maisemia hyvin pitkälti juuri rakennuksia tarkastelemalla.
Tehdäkseen positiivisen vaikutuksen minuun, tulee kaupunkiympäristön tarjota
toimivuuden ohella myös laatua ja estetiikkaa. Näillä en tarkoita suinkaan
päälle liimattua itsetehostusta arkkitehtuurin keinoin, vaan aitoa, funktiosta
lähtevää, toiminnan ja muodonannon harmoniasta nousevaa ajatonta kauneutta.
Olen pohdiskellut usein miten Vantaan kaltainen
elinvoimainen kaupunki voisi nousta kuvailemani tasapaksun lähiöarkkitehtuurin
yläpuolelle. Olen havainnut hyvää yritystä tähän suuntaan, jopa löytänyt
esimerkkejä onnistumisista. Ehdottomasti paras esimerkki on Kartanonkoski. Se
onnistuu olemaan lähes täydellisen epäsuomalainen kaikessa, mikä liittyy
arkkitehtuuriin. Ja tämän sanon siis pelkästään positiivisessa mielessä.
Kartanonkosken miljöö on pienimittakaavaista ja huoliteltua. Alue viestittää
suunnittelijoidensa rakkautta detaljeihin – laadun keskeisimpiin osatekijöihin.
Vasta rakentumassa oleva Kivistön kaupunginosa on toinen
iloinen poikkeus massasta. Joukkoliikenteen voimaan perustuva alue on täynnä
potentiaalia. Se voi muodostua laadukkaaksi asuinalueeksi. Rima on nostettu
riittävän korkealle, joten sen niukka alittaminenkaan ei aiheuttaisi
katastrofia. Juuri niin sen pitääkin olla!
Mutta entäpä Tikkurila? Potentiaalia on, mutta onko
rohkeutta tuoda ”se jokin” esiin? Täydennysrakentamisen paikkoja on riittävästi
ja olemassa oleva rakennuskanta alkaa olla pienen kuntokuurin tarpeessa.
Ehdotankin, että sillä samalla luovuudella ja uuden kokeilemisen uskalluksella,
jota Kartanonkoskella ja Kivistössä on nähtävissä, voitaisiin lähteä
kehittämään Tikkurilasta laadukasta, omaleimaista ja harmaan massan yläpuolelle
nousevaa kaupunkikeskustaa. Sellaista ihmisen mittakaavaista ja rohkeasti vähän
erilaista. Miten on? Kääritäänkö hihat?