Vantaan kaupunki Arkkitehtuuripoliittinen ohjelmatyo

tiistai 18. marraskuuta 2014

Kehittämisarkkitehdin Vantaa: Vantaasta rohkea erottuja?



































Sampo Vallius nauttii sosiaalisen asuntokannan kehittämisen lisäksi  luonnossa liikkumisesta, puhuttelevasta arkkitehtuurista ja viimeisimpänä innostuksenaan radioamatööritoiminnasta.



Tiedäthän sen tunteen, kun menet Suomessa lähes mihin tahansa kaupunkiin, ja jotenkin kaikki näyttää niin tutulta? Aivan kuin olisit käynyt täällä ennenkin – ja siis kuitenkaan oikeasti et ole. Ainakin minusta tuntuu usein siltä, koska siinä määrin samalta meidän rakennuskantamme näyttää, paikkakunnasta riippumatta.


Tähän on monia syitä. Tärkeimpinä mainittakoon, että rakennuskantamme on verrattain nuorta, se on rakennettu pitkälti samaan aikaan, eli 60–70 -luvun kaupungistumisaallon tuoksinoissa ja vieläpä samojen rakennusliikkeiden toimesta. Tähän kun lisätään vielä se, että sodan jälkeisenä ajanjaksona kaupunkiympäristöt on suunniteltu lähes pelkästään autojen ehdoilla, saadaan aikaan melkoisen tasapaksu ja mauttoman harmaa keitos, jolla meidät ja sielunmaisemamme on kyllästetty. Ulkomaan matkoilla sitten voimme hämmästellä elävää kaupunkikulttuuria vuosisatoja vanhoissa miljöissä ja ihmetellä, mikä meillä estää saman.

Kaupunkiahdistuksen aiheuttajiin voi vielä lisätä arkkitehtuurikentässämme alati vallitsevan monokulttuurisen koodin, joka tarkoittaa, ettei ilmeisesti näin pieneen maahan mahdu koskaan yhtä tyylisuuntausta enempää kerrallaan. Kun joku keksii hienon jutun, sitä toistetaan kyllästymiseen asti, ja muut copy-pasteavat – anteeksi! – saavat vaikutteita siitä. Parvekekaiteiden yhtenäistyyli, ikkuna-aukkoja yhdistävät värikentät ja viimeisimpänä hassunhauska leikkisyys ikkuna-aukotuksessa… nämä on niin nähty!

Itse asun Helsingissä, mutta kuitenkin ihan lähellä Vantaan rajaa. Seurailen päivittäin Tikkurilan uuden kauppakeskuksen työmaata sekä monta kertaa viikossa ihmettelen lukuisia täydennysrakentamistyömaita pitkin eteläistä Vantaata. Oman harrastuneisuuden ja ihan virkanikin puolesta, olen tottunut arvioimaan maisemia hyvin pitkälti juuri rakennuksia tarkastelemalla. Tehdäkseen positiivisen vaikutuksen minuun, tulee kaupunkiympäristön tarjota toimivuuden ohella myös laatua ja estetiikkaa. Näillä en tarkoita suinkaan päälle liimattua itsetehostusta arkkitehtuurin keinoin, vaan aitoa, funktiosta lähtevää, toiminnan ja muodonannon harmoniasta nousevaa ajatonta kauneutta.

Olen pohdiskellut usein miten Vantaan kaltainen elinvoimainen kaupunki voisi nousta kuvailemani tasapaksun lähiöarkkitehtuurin yläpuolelle. Olen havainnut hyvää yritystä tähän suuntaan, jopa löytänyt esimerkkejä onnistumisista. Ehdottomasti paras esimerkki on Kartanonkoski. Se onnistuu olemaan lähes täydellisen epäsuomalainen kaikessa, mikä liittyy arkkitehtuuriin. Ja tämän sanon siis pelkästään positiivisessa mielessä. Kartanonkosken miljöö on pienimittakaavaista ja huoliteltua. Alue viestittää suunnittelijoidensa rakkautta detaljeihin – laadun keskeisimpiin osatekijöihin.

Vasta rakentumassa oleva Kivistön kaupunginosa on toinen iloinen poikkeus massasta. Joukkoliikenteen voimaan perustuva alue on täynnä potentiaalia. Se voi muodostua laadukkaaksi asuinalueeksi. Rima on nostettu riittävän korkealle, joten sen niukka alittaminenkaan ei aiheuttaisi katastrofia. Juuri niin sen pitääkin olla!

Mutta entäpä Tikkurila? Potentiaalia on, mutta onko rohkeutta tuoda ”se jokin” esiin? Täydennysrakentamisen paikkoja on riittävästi ja olemassa oleva rakennuskanta alkaa olla pienen kuntokuurin tarpeessa. Ehdotankin, että sillä samalla luovuudella ja uuden kokeilemisen uskalluksella, jota Kartanonkoskella ja Kivistössä on nähtävissä, voitaisiin lähteä kehittämään Tikkurilasta laadukasta, omaleimaista ja harmaan massan yläpuolelle nousevaa kaupunkikeskustaa. Sellaista ihmisen mittakaavaista ja rohkeasti vähän erilaista. Miten on? Kääritäänkö hihat?